Matkani psykologian opiskelijaksi, osa 1

Voi kunpa muistaisin paremmin sen hetken, kun aloin pitää psykologiaa varteenotettavana vaihtoehtona tulevaisuuden suunnitelmia pohtiessani. Se hetki oli joskus syksyllä 2015, kun tajusin etteivät bioteknologia saatika eläinlääkis ehkä olleetkaan ihan minua varten. Siitä hetkestä voisi sanoa alkaneen matkani psykologian opiskelijaksi ja psykologiksi. Kaksi vuotta myöhemmin tuosta hetkestä tulen aloittamaan opintoni Tampereen yliopistossa psykologian tutkinto-ohjelman parissa. Olisiko 17-vuotias Tiia tuolloin syksyllä 2015 uskonut, jos hänelle oltaisiin kerrottu edellä mainittu? Tuskinpa.

Mutta tässä sitä silti ollaan, intopinkeänä valmiina tarttumaan uusiin haasteisiin joita syksy tulee tuomaan tullessaan. Fiilikset ovat edelleen melkoisen epätodelliset ja hämmentyneet, mutta samalla aivan älyttömän mahtavat, onnelliset ja ylpeät. Pääsin suoraan lukiosta opiskelemaan tilastojen mukaan sisäänpääsyltään toiseksi vaikeinta alaa, sisäänpääsyltään toiseksi vaikeimpaan yliopistoon. Siitä sietääkin olla ylpeä, ja tällä kertaa sallin itselleni sen vähättelemättä tekojani.

"Uskon, että viikon päästä tähän aikaan, tunti kokeen päättymisen jälkeen, saan olla ylpeä itsestäni ja antamastani panoksesta." Tekstissä Voitolla yöhön.

Blogia pitempään seuranneet ovat varmasti melko hyvin perillä kaikista matkani hurjista juonenkäänteistä ja draamasta, mutta ajattelin siitä huolimatta koostaa koko hakuprosessin ajatuksia ja tapahtumia yhteen. Miten lukiossa otin haaveeni ja tavoitteeni huomioon? Miten käytin aikani hyödyksi ennen varsinaista pääsykoevalmistautumista? Mitkä olivat mielestäni onnistumiseni avaimet? Miten käytännössä luin artikkeleita, miten toimin kokeessa? Mikä oli henkisen jaksamiseni laita? Tässä ensimmäisessä osassa keskityn käsittelemään matkaa nimenomaan haaveiden ja tavotteiden näkökulmasta. Toisessa osassa tulen kertomaan, miten konkreettisesti valmistauduin kokeeseen, luin artikkeita ja toimin kokeessa.

Matkasta kohti unelmia voisi helposti kirjoittaa kokonaisen kirjan, niin paljon minulla olisi siitä sanottavaa. Koska uskon, että tekstini voi tavoittaa paljon tulevaisuudessa psykasta haaveilevia lukiolaisia, ja miksei vanhempiakin, kehotan teitä kaikkia todellakin tarttumaan unelmiin ja työskentelemään niiden eteen! Eikä kyse tarvitse olla psykologian opiskelusta, vaan ihan jokaiselle unelmalle kannattaa antaa mahdollisuus. Toiset unelmat kantavat, toiset eivät, mutta yrittämättä ei koskaan kannata jättää.

En todellakaan tiedä mistä onnistuin repimään kaiken tahdonvoimani ja luottamuksen omiin kykyihini tämän matkan aikana, mutta ne olivat juuri ne asiat, jotka minut tähän pisteeseen saattoivat. En antanut hakijatilastoiden ja pienten sisäänpääsyprosenttien lannistaa, vaan pidin jatkuvasti yllä sitä uskomusta, että myös minä voisin kuulua siihen pienen pieneen vähemmistöön joka sisään pääsee. Koska miksipäs ei? Vaikka kokeessa on kyse myös hitusesta tuuria, hyvää onnea ja tarvittavia ominaisuuksia stressinhallinnasta taitavaan ajankäyttöön, paljon on myös hakijan omissa käsissä. Kokemusta ei tarvita, ja kuka tahansa voi tehdä poikkeuksen "sääntöön", jonka mukaan psykalle ei pääse heti ekalla hakukerralla tai suoraan lukiosta. Kun kiinnostus alaa kohtaan on aitoa ja tavotteiden eteen on valmis myös työskentelemään, mikään ei ole mahdotonta. Voin ilomielin toimia elävänä esimerkkinä tästä.

"En voi kuin kiittää itseäni siitä, että keskityin koko valmistautumisen ajan pitämään yllä positiivista fiilistä ja luottoa itseen." Tekstissä Elämä jatkuu. 

" - - Ainoa todellinen neuvo, jolla mielestäni voi olla vaikutusta onnistumisten kokemuksiin, on se itseensä uskominen. Tavoitteiden asettaminen ja tsemppaavien post it -lappujen liimaaminen seinille ei paljoa auta, ellei todella usko omaan tekemiseensä." Tekstissä Ajatuksia henkisestä valmistautumisesta.

Viitaten tekstin alkuun, haluaisin muistaa sen elämäni käänteentekevän hetken paremmin, koska haluan tietää mikä sai minut uskomaan omiin kykyihini. En ole aina uskaltanut nähdä omia onnistumisiani tai sallia itseni olla ylpeä niistä, joten on hieman outoakin, miten uskalsin lähteä tosissani matkalle jolla oli hyvin suuret todennäköisyydet mennä pieleen. Olen miettinyt myös sitä, mikä sai kiinnostukseni psykologiaa kohtaan roihahtamaan hetkessä niin valtaviin liekkeihin. Ehkä tuo valtava kiinnostus pystyi yksin vaimentamaan huonommuudentunteen ja epäonnistumisen pelon, ja se loi riittävän vahvan pohjan aikomukselle onnistua. Kuka tietää.

Kun sisimpäänsä on saanut istutettua tarpeeksi itseluottamuksen, haaveiden ja onnistumisen halun siemeniä, kasvaa noista siemenistä lopulta puu, jolla on vahvat juuret syvällä maan alla. Vaikka myrskytuuli katkoisikin oksia ja kiivetessä puun oksia pitkin kohti unelmia tippuisikin tuulenpuuskan siivittämänä takaisin alaoksille, vahvoilla juurillaan seisova puu ei kuitenkaan kaadu tai katkea. Vertauskuvalla haen takaa sitä, etten minäkään aivan joka hetki uskonut tämän olevan mahdollista. Olin kateellinen jo sisäänpäässeille, voivottelin omaa huonommuuttani ja syytin itseäni siitä, miksi iki maailmassa edes kuvittelin kestäväni loppuun asti. Mutta samaan aikaan vahvoilla juurillaan sisälläni kasvava puu piti minut koko ajan kiinni unelmissani ja tavoitteissani.

Yksi tärkeimmistä asioista, joilla sain ylläpidettyä unelmieni merkitystä, oli tavoitteiden kirjoittaminen ylös. Ensimmäiseksi kirjoitin tavoitelapulle "Tavoitteeni on..." -lauseita. Kirjoitin niin monta lausetta, kuin mieleen tuli tavoitteita liittyen psykologian opiskeluun. Seuraavalla kierroksella pureuduin syvemmin tavoitteideni syihin ja jatkoin lausetta "Tämä on tavoitteeni, koska...". Kun itseltään kysyy "Miksi?" tarpeeksi monta kertaa, voi päästä yllättävän syvälle omiin ajatuksiinsa. Jatkoin siis viimeisen lauseen täydentämistä yhä uudelleen: kun mieleeni tuli jokin syy tavoitteelle, kysyin itseltäni miksi se on tavoitteeni ja edelleen miksi ja edelleen miksi... Lopputuloksena minulla oli käsissäni hyvinkin henkilökohtainen lappu, jossa oli konkretisoituna tavoitteeni ja ajatukset niiden taustalla. Vaikeampina hetkinä tuosta lapusta sai melkoisesti voimaa.

"Näinä [vaikeina] hetkinä minun on palattava lukemaan artikkelien julkaisupäivänä kirjoittamaani tavoitelappua, jossa olen ruotinut haaveideni ja tavoitteideni syvimpää olemusta." Tekstissä Puolivälin kahvihetki.

En yleensä kannata elämässä Kaikki tai ei mitään -ajattelua, mutta tällä kertaa kyseiselle linjalle lähteminen oli hyvä päätös. Pystyin omistautumaan tavoitteelleni täysin eikä energiaa ja aikaa tarvinnut tuhlata mihinkään muuhun. Toki minun tapauksessani ilman opiskelupaikkaa jääminen ei olisi ollut katastrofi. Tein lukioaikana valintoja, jotka mahdollistivat minulle rennon abivuoden ja rutkasti aikaa pääsykokeeseen valmistautumiseen jo syksyllä. Tiesin kuitenkin omat kykyni ja sen, ettei minun tarvinnut uhrata viimeisille ylioppilaskirjoituksille paljoa voimavaroja. Jos olisin valinnut yo-aineiden kirjoitusaikataulun toisin, olisin ehkä joutunut keskittymään täysillä ensin niihin ja vasta sitten pääsykokeeseen. En siis voi kuin painottaa sitä, että jokaisen on itse punnittava itselle sopivimmat toimintatavat. Ilman menestystä yo-kokeissa olisin jäänyt pisteen päähän opiskelupaikasta (pääsin siis sisään yhteispistekiintiössä), joten kommentit panostamisesta ensin yo-kirjoituksiin ja vasta sitten pääsykokeisiin eivät todellakaan ole tuulesta temmattuja!

Niin, pisteen päähän. Hitunen tuuria ja hyvää onnea vaikuttivat tässä. Seuraavassa tekstissä kerron lisää kaikesta siitä, mikä oli omissa käsissäni.