Lyhyestä virsi kaunis: musta tulee psykologi!!! Tulokset tulivat yllättäen kesken salitreenin, ja hysteeriseksi itkemiseksihän se meni keskellä kuntosalia, ihmettelevien katseiden alla. Niissä adrenaliinihöyryissä tuli muuten rikottua omat penkkiennätyksetkin yllättävän kevyesti... Mutta voi jestas, mä olen niin onnellinen, iloinen ja sanoinkuvailemattoman kiitollinen kaikista teistä, jotka kuljitte tätä matkaa mun kanssa! Haluan onnitella kaikkia muita opiskelupaikan saaneita, ja toivottaa kovasti tsemppiä heille, joilla koitos on vielä ensi vuonna edessä. Tätä kokemusta ja tunnetta sietääkin tavoitella. Nyt en kykene sanomaan muuta. Ehkä myöhemmin palaan kirjoittamaan vähän syvällisemmin, sitten joskus, kun itsekin ymmärrän mitä ihmettä tänään oikein tapahtui. Mä tein sen. Mä tein sen! En vaan käsitä.

Pohdiskellessani omia ominaisuuksiani ja tunnistaessani itseni melkoisen herkäksi ihmiseksi, tulin esittääkseni itselleni mielenkiintoisen kysymyksen: olenko liian herkkä toimimaan psykologina? Kysymys on tietysti hieman aikainen ottaen huomioon sen, etten laisinkaan tiedä pääsenkö opiskelemaan alaa tänä vai vasta jonakin muuna vuonna. Mutta mielenkiintoisiin kysymyksiin on tietysti tartuttava heti! Omaa herkkyyttäni voisi kai kuvailla myös muotitermein  erityisherkkyydeksi , mutta jostain syystä kavahdan lokeroimasta itseäni ominaisuuksieni takia mitenkään "erityiseksi" tai erityistarpeita vaativaksi ihmiseksi. Puhun itsestäni mieluiten vain herkkänä. Oma herkkyyteni näkyy ennen kaikkea emotionaalisena herkkyytenä . Olen kova itkemään: itken pahoittaessani mieleni, kohdatessani pettymyksiä, ollessani valtavan iloinen, nähdessäni koskettavan leffan tai kuullessani hyvää musiikkia. Koen niin ilon kuin surunkin tunteet vahvoina, ja elän kokemaani tunnetta aina satapro