Liian herkkä psykologiksi?

Pohdiskellessani omia ominaisuuksiani ja tunnistaessani itseni melkoisen herkäksi ihmiseksi, tulin esittääkseni itselleni mielenkiintoisen kysymyksen: olenko liian herkkä toimimaan psykologina? Kysymys on tietysti hieman aikainen ottaen huomioon sen, etten laisinkaan tiedä pääsenkö opiskelemaan alaa tänä vai vasta jonakin muuna vuonna. Mutta mielenkiintoisiin kysymyksiin on tietysti tartuttava heti!

Omaa herkkyyttäni voisi kai kuvailla myös muotitermein erityisherkkyydeksi, mutta jostain syystä kavahdan lokeroimasta itseäni ominaisuuksieni takia mitenkään "erityiseksi" tai erityistarpeita vaativaksi ihmiseksi. Puhun itsestäni mieluiten vain herkkänä.

Oma herkkyyteni näkyy ennen kaikkea emotionaalisena herkkyytenä. Olen kova itkemään: itken pahoittaessani mieleni, kohdatessani pettymyksiä, ollessani valtavan iloinen, nähdessäni koskettavan leffan tai kuullessani hyvää musiikkia. Koen niin ilon kuin surunkin tunteet vahvoina, ja elän kokemaani tunnetta aina sataprosenttisesti. Emotionaaliseen herkkyyteen sisältyy kuitenkin muutakin kuin pelkkää jatkuvaa kyynelehtimistä. Olen herkkä havaitsemaan toisten tunteita ja reagoimaan sekä eläytymään niihin. Joskus empaattisuudesta on haittaakin, kun otan toisten tunteet omikseni ja esimerkiksi elän toisen surua yhtä vahvasti kuin se olisi omani.

Herkkyyteni näkyy myös yksinolemisen tarpeena. Vasta viime aikoina olen oppinut ottamaan itselleni omaa aikaa ja arvostamaan yksinolemista. Kun on vain minä, omat ajatukseni ja ympäröivä rauha, koen akkuni latautuvan ja olevani taas valmis toimintaan. Etenkin sosiaaliset tilanteet kuormittavat minua suuresti; osittain herkkyyteni takia, mutta osittain myös hiljaisuuteni ja hieman vetäytyvämmän luonteenpiirteeni takia. Olen ehdottomasti introvertti, ja nykyisin ylpeä siitä. Vielä pari vuotta sitten nuo ominaisuuteni aiheuttivat minulle suurta ahdistusta ja tuskaa, sillä silloin tuntui, että nuorten keskuudessa jotenkin "kuuluisi" olla sosiaalinen, rohkea, puhelias ja isoissa ihmismassoissa viihtyvä. Yksinäinen en kuitenkaan koskaan ollut, vaan muodostin muutamaan ihmiseen erittäin läheisiä ystävyyssuhteita.

Herkkien ihmisten ominaisuudeksi usein liitetäänkin kyky muodostaa syviä tunneyhteyksiä toisiin. Heille sanotaan olevan ominaista havaita herkästi toisten tarpeita ja tunteita, ja he ovat aidosti kiinnostuneita toisten tunne-elämästä. Herkät ihmiset ovat empaattisia ja myös hyviä kuuntelijoita. Pystyn samastumaan edellisiin täysin, ja olen pääsääntöisesti omiin ominaisuuksiini erityisen tyytyväinen. Äkkiseltään herkkyys sekä siihen sisältyvät empaattisuus ja hyvä kuuntelutaito kuulostavat täydellisiltä ominaisuuksilta myös psykologille, mutta onko kolikolla myös kääntöpuolensa? Väitän, että on.

Herkkyyteni ei aina ole minulle helppoa. Joskus itku tulee varoittamatta tilanteessa, jossa se ei olisi kovin soveliasta tai vaikuttaisi vähintäänkin oudolta, jos nuori nainen esimerkiksi itkeskelee kaupan kassalla kun rahat eivät riittäneetkään ostoksiin. Joskus empaattisuus muuttuu aiemmin sivuamakseni överiempaattisuudeksi, jossa elän toisten tunteita vähän liian vahvasti. Joskus jään tunneiksi suremaan auton alle jäänyttä ketunpoikasta, ja joskus tv-sarjan päähenkilön kohtalo tuntuu maailman epäreiluimmalta asialta. Koska olen hyvä kuuntelija, olen melko huono puhuja: minun seurassani hiljaiset hetket, tai vähän pidemmätkin sellaiset, ovat taattuja. Yksinolemisen tarve johtaa joskus siihen, että lukittaudun vessaan pitkiksi ajoiksi, kun en muuten saisi olla rauhassa, ja sosiaalisissa tilanteissa väsyn nopeasti.

Miltä kuulostaa psykologi, joka alkaa itkemään asiakkaan kerrottua ongelmansa? Tai miltä kuulostaa psykologi, joka miettii asiakkaittensa tarinoita vielä illallakin niin, ettei saa unta? Entä miltäpä kuulostaa psykologi, joka vain kuuntelee, mutta ei osaa puhua ja täten auttaa asiakastansa? Niin, melko koomiseltahan se kuulostaa. Jos ihminen ei kykenisi oppimaan vaan olisi vain ominaisuuksiensa vanki, voisi heti sanoa, ettei minusta ole psykologiksi. Mutta koska kehitys ja ihmisenä kasvaminen ovat onnekseni mahdollisia, voin silti realistisesti nähdä itseni pätevänä ja työssään viihtyvänä psykologina.

Olen aina ajatellut, että empaattisuus, kuuntelutaito ja kyky asettua toisen asemaan ovat sellaisia ominaisuuksia, joita tulen tulevaisuudessa työssäni tarvitsemaan. Eikä tarvitse olla edes psykologi, vaan missä tahansa vuorovaikutukseen perustuvassa ammatissa edellä mainitut ominaisuudet ovat mielestäni suuri lahja. Voi olla, että toteuttaakseni perinteistä psykologin työtä joudun ottamaan suuria harppauksia henkisen kasvun parissa, jotten alkaisi elämään asiakkaitteni tarinoita liian vahvasti ja jotta saisin säilytettyä yöuneni. Tai voi olla, että koen sellaisen työn liian raskaaksi, ja löydän muita kiinnostavia työtehtäviä joissa pääsen toteuttamaan ammattitaitoani. Tai voi olla, etteivät ominaisuuteni aiheuta minulle lainkaan ongelmia tulevaisuudessa.

Olenko siis liian herkkä psykologiksi? Johtopäätöksenä voin selkä suorassa ja leuka pystyssä todeta, että en. Sen sijaan tulen olemaan psykologi, joka osaa kuunnella, eläytyä asiakkaansa asemaan ja muodostaa tämän kanssa vahvan tunneyhteyden.

Tulen olemaan juuri se herkkä psykologi, joka haluan olla.