Pyhitä lepopäivä

Otsikko kertoo kaiken oleellisen; säännön, jota ei koskaan tulisi unohtaa ja säännön, jonka minä unohdin. Olen viimeisimmät päivät elänyt puolikuntoisena ja osittaisesta äänenmenetyksestä kärsien. Minä, joka ennen sairastin vain kausittaiset syys- ja kevätflunssat, olen ollut kuluneen puolen vuoden aikana varmaan neljästi kipeä. 

Aikani kiukuttuani sitä, miksi juuri minulle pitää elämäni tärkeimmän kevään aikana iskeä valtavasti voimia kuluttava tauti, aloin pohtimaan, että ehkä kehoni haluaa viestiä jotain. Toki kaikki voi olla vain sattumaa, mutta haluaisin jopa enemmän uskoa siihen, että kehoni osaa kertoa milloin tulisi höllätä otetta. Viimeisen puolen vuoden aikana olen melko tauottomasti tykittänyt tilastomatikkaa, psykajuttuja ja yo-kirjotuksia. Vaikka en olekaan kokenut sitä henkisesti raskaaksi enkä ole juuri tietoisesti stressannut mistään, ehkä jatkuvat flunssat ovat kuitenkin merkki siitä, että kyllä se ahertaminen jossain näkyy.

En raaskinut aikatauluttaa itselleni ollenkaan varsinaisia lepopäiviä tälle artikkelikuukaudelle, sillä aika on kovin rajallinen. Muutamat kertaavat ja kevyemmät metakognitiohetket ajattelin kyllä pitää, mutta loppujen lopuksi toteutin niistäkin vain yhden, ja senkin vasta luettuani ensin artikkeleja hyvän tovin. Tänään en kuitenkaan edes jaksanut nousta sängyn pohjalta pöydän ääreen artikkelien kimppuun. En siksi ettenkö olisi halunnut, vaan siksi, että oloni oli yksinkertaisesti niin voimaton. Tunne herätti minut siihen, että ehkä viimeistään nyt minun tulisi levätä.

Herättävä kokemus oli myös viikon takainen yöllinen paniikkikohtaus, jonka ajattelen olevan stressiperäinen. Kohtauksesta seuraavana päivänä kärsin huimauksesta, sydämen tykyttelystä ja oudosta jännityksen tunteesta, jotka hälvenivät kaikki pyhitettyäni illan pelkälle rentoutumiselle ja hyvälle ololle. Stressiä siis. "Tältäkö se tuntuu", ajattelin. En ollut tajunnut, että stressiä voisi ilmaantua myös silloin, kun ei tietoisesti stressaa. Toki päivittäiset ajatukseni pyörivät 90-prosenttisesti pääsykokeen ympärillä, mutta ajatukset eivät ole olleet lainkaan ahdistavia, päinvastoin! Ehkä vain jonkun asian odottaminen näin suuresti — ja toisaalta itselleni asettamat korkeat tavoitteet — saavat kehon jylläämään ylikierroksilla, ja se oireilee sitten paniikkikohtauksena, jatkuvina flunssina ja unettomuutena.

Mutta otinpahan opikseni. Jos kukaan teistä tätä tekstiä lukevista kokee vihlaisun sydämessään ja voi tunnustaa luistavansa minun tavoin lepopäivistä, levätkää viimeistään nyt, ennen kuin jatkuva opiskelu alkaa aiheuttaa oireita. Ja tarkennuksena mainittakoon, etten tietenkään voi olla varma kausaliteetista (vaikka Pearsonin r poikkeaa tilastollisesti merkitsevästi nollasta, p<.05, se ei silti todista syy-seuraussuhdetta), selitys vain tuntuu tällä hetkellä loogisimmalta. Pääsykokeen jälkeen sen sitten näkee.

Tänään syön jäätelöä, juon kaakaota, katson Netflixiä ja keskityn vain itseeni ja paranemiseeni. Sen jälkeen minut ja pääsykokeen erottaa enää yksi viikonloppu. Tuon viikonlopun käytän toki kertaamiseen, mutta maanantaina pyhitän lepopäiväni uudestaan, ja keskityn keräämään tarvittavaa henkistä energiaa ja itseluottamusta tiistain koetta varten. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, sanotaan. Onneksi minun ei ole tarvinnut kiirehtiä lukemisen kanssa ja olen silti mielestäni hyvin valmistautunut. Toisin kuin yleensä tehdään, voin hyvillä mielin höllätä tahtia loppua kohti, ja saapua matkani seuraavalle etapille rauhassa.