Voitolla yöhön

Kolme viikkoa takana, yksi viikko edessä. Voisin änkeä tekstin täyteen sellaisia kliseitä kuin "En vain käsitä mihin tämä aika menee" tai "Kyllä se kevät sieltä sittenkin tuli, vaikka epätoivoiselta jo näyttikin", ja totta olisi joka sana. Voisin kuvailla tämänhetkistä tilannettani elämäkseni murmelina, sillä jokainen päivä toistaa melko samaa rataa: aamu alkaa lenkillä, sitten kolme tuntia psykaa, tunnin ruokatauko, toiset pari kolme tuntia psykaa, lisää ruokaa, lisää lenkkeilyä, (lisää ruokaa), pikku hetki lisää psykaa ja päivän lopuksi palauttaville yöunille. Ja sama toistuu. Mutta en valita, tämä sopii minulle itseasiassa yllättävän hyvin.

Kakkoskämppäni seinät on nyt vuorattu jos minkälaisilla taulukoilla, mind mapeilla, post it -lapuilla, kuvioilla, kaavioilla, muistilistoilla... lista on loputon. Lukunurkkaukseni pöytä notkuu eri värisiä flash card -pinoja, stabiloja, muistilappuja ja vihkoja. Artikkelit minulla sentään on siististi mapitettuna omiin lokeroihinsa, heh. 

Alan olla lukemiseni kanssa siinä pisteessä, että MAAS-artikkelia lukiessani päässäni alkaa tahtomattanikin pyöriä JVG:n Voitolla yöhön -biisi hieman muokattuna: MAAS aas aaaas, voitolla vo-voitolla, MAAS aas aaas, me lähetään... No joo, odotetaan vielä viikko pääsykokeita, ja lähdetään vasta sitten voitolla yöhön. Jokainen, joka tätä pitkää pääsykoetietä on tänä keväänä tai aiempina keväinä kulkenut, saa minun luvallani olla voittaja, kävi miten kävi. Eivät kaikki ihmiset edes kykenisi tällaisen tietomäärän omaksumiseen.

Olen oppinut lähes sata uutta nimeä (opin asiat paremmin yhdistämällä ne tutkijaan), varmaan kolminkertaisen määrän uusia käsitteitä, kymmenittäin lukuarvoja ja kaiken tämän ulkoa muistamisen lisäksi olen yrittänyt ymmärtää, sisäistää ja päätellä asioita ja niiden välisiä yhteyksiä. En ole ikinä elämässäni uhrannut näin paljoa elämästäni pelkälle opiskelulle, ja silti — niin hassua kuin se onkin — minua kaihertaa takaraivossa tunne siitä, että olisiko vielä pitänyt opiskella hieman lisää. Uskon kuitenkin, että viikon päästä tähän aikaan, tunti kokeen päättymisen jälkeen, saan olla ylpeä itsestäni ja antamastani panoksesta. 

Ja viikon päästä tähän aikaan jatkan elämääni edelleenkin lenkkeilen ja ruuasta nauttien, mutta elän hetken ilman psykologiaa. Aika näyttää, tuleeko se hetki kestämään kolme kuukautta vai seuraavaan kevääseen asti.