PS3: Vireyden säätely ja nukkuminen

Vireys ja sen hermostollinen säätely

Vireys eli yksilön fysiologinen aktivaatiotaso on tietyllä hetkellä vallitseva aktiviteetin yleistila. Vireydellä tarkoitetaan myös subjektiivista kokemusta, eli sitä, miten energiseksi ja vireäksi yksilö itsensä tuntee. Objektiivisesti vireyttä voidaan mitata erilaisin fysiologisin mittarein, esimerkiksi pulssia, ihon sähkönjohtavuutta tai aivosähkökäyrää tutkimalla. Vireyteen liittyy keskeisesti valppaus eli vigilanssi. Siinä missä vireys liittyy hermoston aktiivisuuteen, vigilanssin avulla ihminen voi keskittyä. Vireystila vaihtelee vuorokauden eri aikoina, ja siinä voidaan löytää myös yksilöllisiä eroja (vrt. temperamentti ja aktiivisuus).

Vireyteen vaikuttavat erilaiset ulkoiset tekijät, kuten ärsykkeen määrä (vrt. sensorisen deprivaation kokeet), ravinto, lääkkeet, yleiskunto. Hermostollisista tekijöistä keskeisin vireyttä säätelevä tekijä on aivoverkosto (RAS). Lisäksi hypotalamus liittyy keskeisesti vireyden säätelyyn uni-valverytmin säätelyn kautta.

Aivoverkosto, eli retikulaarinen aktivaatiosäätöjärjestelmä RAS, vastaa vireyden hermostollisesta säätelystä. Se on aivorungossa sijaitseva verkkomainen rakenne, joka on yhteydessä esimerkiksi talamukseen ja isojen aivojen pohjaosiin. Aistiärsytyksen syntyessä aivoverkosto aktivoituu aina: ihminen valpastuu ja vireys lisääntyy. Tieto kulkee aivoverkostosta talamuksen kautta nousevia ratoja pitkin aivokuorelle, jossa aistiärsyke tulkitaan. Laskevien ratojen kautta tunnistetun ärsykkeen myötä vireystila palaa ennalleen. Jos ärsykettä ei tunnisteta tai se koetaan uhaksi, vireystila nousee edelleen. Aivoverkosto aiheuttaa myös orientaatiorefleksin. Jotta vireyden säätely voisi toimia saumattomasti, täytyy aivoverkoston, aivokuoren ja talamuksen välinen viestintä olla tehokasta.

Uni ja nukkuminen

Ihminen ei pysty valvomaan loputtomiin. Valveilla ollessa etuaivoihin kertyy adenosiinia, jonka myötä ihminen väsyy ja lopulta nukahtaa. Mitä pidempää ihminen valvoo, sitä enemmän adenosiinia kertyy ja myös unipaine kasvaa suuremmaksi. Hypotalamus säätelee uni-valverytmiä valoon reagoivan suprakiasmaattisen tumakkeen sekä erittämänsä hypokretiinin avulla. Hypokretiini toimii eräänlaisena katkaisijana unen eri vaiheiden sekä valvetilan välillä. Lisäksi valon määrä (tai oikeastaan sen puuttuminen) vaikuttaa melatoniinin eritykseen ja sitä myötä vireyteen ja nukahtamiseen.

Uni voidaan määritellä fysiologiseksi tapahtumaksi, jolle psyykkinen toiminta ja aiemmat kokemukset antavat sisällön. Yön aikana ihminen käy läpi viisi unen vaihetta, jotka toistuvat noin 90 minuutin sykleissä muutaman kerran yön aikana. Unen vaiheet jakautuvat kahteen kevyen unen vaiheeseen, jolloin elintoiminnot hidastuvat; kahteen syvän uneen vaiheeseen jolloin elintoiminnot ovat erittäin hitaita ja nukkujaa on vaikeaa herättää sekä REM-unen vaiheeseen, jossa pääosin unennäkeminen tapahtuu. REM-unen EEG muistuttaa valvetilaa ja aivotoiminta on vilkasta. Kuitenkin motoristen ja sensoristen hermoratojen toiminta on estynyt, joten ihminen ei pysty liikkumaan (vrt. unihalvaus, jolloin ihminen herää mutta hermoratojen toiminta käynnistyy viiveellä).

Isojen aivojen pohjaosat tuottavat syvän unen vaiheet. Aivoverkostoa tarvitaan siis herättämään isot aivot unen tilasta. Aivorungon locus coerulus -tumakkeen on puolestaan havaittu vaikuttavan REM-unen syntymiseen. Lisäksi jo edellä mainitsin, miten hypotalamus osallistuu unen säätelyyn. Ihmiselle erityisen tärkeitä ovat syvä uni ja REM-uni. Nukkumisen syistä ja unien näkemisestä onkin esitetty monia teorioita, joista osa seuraavana.

Nukkumisen voidaan nähdä johtuvan aivojen levon tarpeesta: kun aivot ovat hyvin väsyneet, syvän unen määrä lisääntyy. Toisaalta unen voidaan katsoa olevan keskeinen vuorokausirytmin säätelijä. Koetilanteissa on osoitettu, että ihmisen luonnollinen vuorokausirytmi on ollut 24,5-25 tuntia, eli hieman oikeaa vuorokauden kestoa pidempi. Nukkumisen aikana tasapainottuu energiankulutus, lisäksi opittuja asioita käsitellään unen aikana, jolloin muistijälki vahvistuu. REM-unen katsotaan olevan keskeinen aivojen kehittäjä: sikiöillä ja vastasyntyneillä REM-unta on erityisen paljon. On esitetty, että unen näkeminen korvaisi nukkumisen aikana "menetettyjen" virikkeiden määrää. Univaje heikentää kognitiivisia ja psyykkisiä toimintoja sekä esimerkiksi hormonitoimintaa. Kannattaa siis nukkua.

Unen näkemisestä esittelen lyhyesti kolme keskeisintä teoriaa. Antti Revonsuon uhkasimulaatioteorian mukaan ihminen harjoittelee unessa uhkaavien tilanteiden kohtaamista. Unta nähdään siis tulevaisuuden varalle, jotta ihminen selviäisi vaarallisistakin tilanteista ja näin lajin säilyminen olisi taattu. Mielenkiintoinen näkemys.

Kognitiivisen näkemyksen, aktivaatio-synteesiteorian, mukaan uni yhdistelee satunnaisesti säilömuistin sisältöjä: uni on siis ikäänkuin pyykinpesua, jossa kirjo- ja valkopyykki menevät sekaisin.

Ja mitäpä olisi psykologia ilman Freudia. Hänen mukaansa unta on syytä katsoa symboliikan näkökulmasta: unessa torjutut toiveet tai ylipäätään toiveet ilmenevät latenttiunessa eli piilounessa symbolien välityksellä. Ajankuvaan kuuluen lähes kaiken nähtiin kuvastavan seksuaalisuutta: kepit ja työkalut kuvasivat miehen ja rasiat, laukut ym. vastaavasti naisen sukupuolielimiä. Lisäksi yleiset unet esimerkiksi putoamisesta ja lentämisestä kuvastivat nekin seksuaalisuutta. Unissa esiintyviä asioita oli mahdollisuus tuoda tietoisuuteen psykoanalyysin avulla.

Jokainen on jossakin vaiheessa elämäänsä kokenut ainakin yksittäisiä unihäiriöitä, kuten painajaisia. Muita unihäiriöitä ovat esimerkiksi unettomuus, narkolepsia, uniapnea, unissakävely, lasten yölliset kauhukohtaukset sekä vuoteenkastelu. Vuorokausirytmin häiriöitä ovat esimerkiksi jet lag sekä aikainen ja myöhäinen nukahtaminen. Unihäiriöitä ja vuorokausirytmin häiriöitä voidaan hoitaa erilaisin keinoin, aikaista nukahtamista esimerkiksi kirkasvalolampulla.